Olen aiemminkin maininnut, että tykkään lukea kirjoja Japanista ja etenkin kirjoja siitä, miten esimerkiksi suomalainen Japaniin muuttanut kokee Japanin kulttuurierot. Siksi siis tartuin Anu Aspialan Kimono kireällä: Kuinka selvisin vauvavuodesta Japanissa -kirjaan enkä joutunut pettymään.
Ihan yhtä lailla kuin muiden kulttuurien ihmiset varmasti naureskelevat suomalaisten bussipysäkillä seisomisia ja erikoisia tapoja, niin kyllä minäkin naureskelen ja ihmettelen japanilaisten tapoja. Hyväntahtoisesti, ilman muuta.
Japanilaiset ovat niin oman tyyppisensä kansa. Japanilaiset tuntuvat ihannoivan söpöjä asioita, vievät käytännöllisyyden jopa uskomattomiin sfääreihin ja ovat järkyttävän kohteliaita.
”Saan selville, että japanilaiset aloittavat sormilla laskemisen käsi avoimena. Kämmenen sisäpuolelle taitettu peukalo tarkoittaa ykköstä, peukalo ja etusormi taitettuna kakkosta ja niin edelleen. Käsi on nyrkissä numero viidessä. Laskenta jatkuu kääntäen niin, että saman käden sormia aletaan avata nyrkistä. Peukalo pystyssä on kuusi, peukalo ja etusormi pystyssä seitsemän, ja avoin käsi tarkoittaa kymmentä. –– Pian huomaan, että tämä tapa on käytössä vain, kun lukuja lasketaan itse. Kun luvun haluaa näyttää toiselle, alkaa laskeminen etusormesta. Viisi näytetään avaamalla koko kämmen, ja tämän jälkeen luvut osoitetaan laittamalla avoimen kämmenen päälle tarvittava määrä toisen käden sormia.”
Juuri tällaisten tarinoiden takia mä rakastan lukea näitä kirjoja juuri japanilaisesta kulttuurista ja suomalaisten törmäyksistä siihen. Ihan yhtä hölmöjä asioita varmasti on ihmeteltävänä niillä, jotka muuttavat muualta Suomeen.
Mistä Kimono kireällä kertoo?
Pääpiirteittäin tositarinaa Anusta ja Tuomaksesta sekä heidän perheestään. Tuomas saa työkomennuksen Japaniin ja näin myös Anu muuttaa pienen vauvan kanssa perässä Japaniin Hokkaidon saarelle. Tuomas tekee pitkää päivää työpaikallaan vailla isyysvapaita ja Anu yrittää pärjätä Japanissa alueella, jossa ei juuri kukaan puhu englantia, mutta jossa hyvinkin moni on viehättynyt etenkin länsimaalaisiin vauvoihin. Päivittäin ulkona kulkiessa tuntemattomat japanilaiset haluavat nähdä ja koskea länsimaista vauvaa sekä puhua pulputtavat, vaikka miten yrittää ennalta opitulla fraasilla kertoa, ettei itse puhu tai ymmärrä japania.
”Vieraassa maassa, jonka kieltä ei osaa, turhauttavinta on se, että yhteiskunnassa operoi ikään kuin lapsen tasolla. Joudun huomaamaan, että en tee asioita, joita haluan tehdä vaan joihin pystyn.
Matkan varrella luonnollisesti sattuu kaikenlaisia huvittavia ja nolottavia tapauksia. Kuinka voi esimerkiksi nolata itsensä invavessassa lapsen kanssa? Aika hyvin näköjään. Japanilaiset ovat kansana äärimmäisen kohteliasta, mutta kohteliaisuuden takana on lopulta pyrkimys siihen, että ei haluta olla vaivaksi. ”Hyödyllisin sana, jonka opin nopeasti, on ”sumimasen”. Aluksi luulen sen tarkoittavan vain anteeksipyyntöä tai pahoittelua, ja käytän sitä esimerkiksi jos tarvitsen tilaa rattaille tai pyydän kaupassa myyjän huomiota. Hassua on, että samaa sanaa voi myös käyttää kiittämiseen. Erityisesti se sopii tilanteisiin, joissa haluaa samalla sekä kiittää että pyytää anteeksi.”
Kirja on ihan hyvä läpileikkaus myös ylipäänsä siihen tunnelmaan ja sielunmaisemaan, miten hankalaa uuteen kulttuuriin ja maahan adaptoituminen voi olla. Mielikuvissa se on niin ihanaa ja helppoa, mutta miten vaikeita monet asiat ovatkaan sille, joka ei osaa kieltä tai tapoja. Mitä kaikkia vastoinkäymisiä voi tulla? Mikä on hankalaa? Ja kuinka yksinäistä lopulta voi olla.
”Yksi ulkomaalaisten haasteista oli oppia ymmärtämään japanilaista jätteidenlajittelujärjestelmää. –– Käytännössä lajittelu toimi siten, että talossa oli yksi jätehuone, jonne sai tiettynä viikonpäivänä toimittaa tietynlaisia roskia. Yhteensä jätelajeja oli yhdeksän, ja niille oli oma rotaationsa. Jätteet piti tuoda huioneeseen maksullisisas koodiväritetyissä roskapusseissa kyseisen lajin keräilypäivän aamuna klo 8.30 mennessä. Roskien vieminen edellisenä iltana oli talon ohjeissa ankarasti kielletty. –– Lajittelun avuksi Sapporon kaupunki oli kesän aikana julkaissut uuden lajitteluoppaan. Siihen tutustuminen ja roskalajien erottaminen kävi työstä, sillä oppaaseen oli kirjattu kaikki mahdolliset roskat pudonneista huonekasvien lehdistä soittimiin, tiilenkappaleisiin, videokameroihin, kuulakärkikyniin, majoneesituubeihin, vessapaperirulliin ja shampoopulloihin.”
Suosittelenko lukemaan kirjan?
Suosittelen. Jos edellä olleet lainaukset kirjasta tuottivat minkäänlaista huvittuneisuutta tai kiinnostusta kuulla lisää näitä omituisia ja hassuja juttuja Japanista, niin suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän kirjan. Tässä kirjassa on todella paljon vastaavanlaisia kertomuksia kulttuurista sekä tavoista, mutta en voi tähän blogiin kaikkia kohtia lainata, vaikka mieli tekisikin.
Toinen samanlaisia tarinoita sisältävä kirja on tosiaan aiemminkin mainitsemani *Minna Eväsojan Melkein geisha. Nämä kaksi kirjaa muodostavat yhdessä mielenkiintoisen ja lystikkään sukelluksen japanilaiseen kulttuuriin suomalaisen silmin.
Kenelle suosittelen kirjaa
Kimono kireällä: Kuinka selvisin vauvavuodesta Japanissa on täydellinen valinta
- Japanin kulttuurista kiinnostuneille: Jos haluat oppia enemmän Japanin arjen erikoisuuksista ja siitä, miten suomalainen kokee näitä eroja, Kimono kireällä on juuri sinulle. Kirjan hauskasti kuvatut kulttuurishokit ja erikoiset tavat, kuten sormilla laskeminen, jätteiden lajittelu ja kryptiset älypaneelit kodeissa tarjoavat uutta näkökulmaa Japanin arkeen.
- Ulkomailla asumista harkitseville tai siitä haaveileville: Jos olet miettinyt, millaista olisi muuttaa toiseen maahan ja sopeutua täysin erilaiseen kulttuuriin, tämä kirja tarjoaa realistisen ja samaistuttavan kuvauksen arjen haasteista ja iloista. Anu Aspialan tarina antaa oivalluksia ulkomailla asumisen todellisuudesta.
(Kursivoidut lainaukset suoraan kirjasta)